Kadonnut perinne: valmentajien lasillinen ottelun jälkeen

Perinne, joka tuntui itsestäänselvältä

Alex Fergusonin aikakaudella Old Traffordilla oli tapana, että vastustajan valmentaja kutsuttiin managerin toimistoon lasilliselle heti pillin jälkeen. Sama toistui monella muullakin kentällä: Harry Redknapp, Sam Allardyce, David Moyes, Steve Bruce, Mark Hughes. Nämä olivat miehiä, jotka kohtasivat toisensa kausi toisensa jälkeen vuosikymmenten ajan, ja pelin ulkopuolinen kunnioitus rakentui juuri siitä toistosta. Tarina Redknapista ja Fergusonista lyömässä vetoa hevoskisoista ennen ottelua ei ole pelkkä anekdootti, vaan hyvä esimerkki siitä, millainen suhde valmentajilla saattoi olla toisiinsa jo ennen kuin ensimmäinen syöttö oli lyöty.

Miksi tämä oli mahdollista silloin

Avain oli pysyvyys. Kun sama porukka pyöri liigan huipulla vuodesta toiseen, tutuksi tuleminen oli väistämätöntä. Ferguson tunsi Redknapin taustan, tavat ja huumorin, koska he kohtasivat toisensa kymmeniä kertoja urallaan. Sukupolvi oli myös monelta osin samaa: entisiä pelaajia, jotka olivat itse kokeneet pukukopin arjen ja osasivat suhtautua vastustajan valmentajaan kollegana eikä vain kilpailijana. Ottelun jälkeinen lasillinen oli tapa purkaa paine yhdessä jonkun kanssa, joka ymmärsi täsmälleen, mitä 90 minuuttia juuri vaati.

Mikä muuttui

Suurin yksittäinen syy on valmentajakierto. Premier League on nykyään paikka, jossa seurat vaihtavat päävalmentajaa herkemmin kuin koskaan, ja pitkät, vuosikymmenen mittaiset pestit ovat käytännössä kadonneet. Kun vastustajan penkillä istuu joka kaudella uusi nimi, syviä henkilökohtaisia suhteita ei ehdi syntyä samalla tavalla. Toinen tekijä on median ja aikataulujen paine: ottelun jälkeen odottaa lehdistötilaisuus, lentokenttä, seuraava peli parin päivän päästä. Aikaa rentoon jutusteluun ei yksinkertaisesti ole samalla tavalla kuin aikana, jolloin viikon rytmi oli väljempi.

Myös valmentajakunnan tausta on muuttunut. Ferguson, Redknapp ja Allardyce olivat kaikki brittiläisen jalkapallokulttuurin kasvatteja, joille pubi-ilta oli osa ammattia. Premier League on sittemmin kansainvälistynyt rajusti: valmentajat tulevat eri maista, eri koulukunnista ja usein eri kielialueilta, mikä ei tee ystävyydestä mahdotonta mutta tekee siitä harvinaisempaa. Analyytikkomainen, dataan ja palautumiseen keskittyvä nykyvalmentaja näkee ottelun jälkeisen ajan usein palautumisen ja seuraavan vastustajan analysoinnin aikana, ei sosiaalisena tilaisuutena.

Onko perinne täysin kuollut

Ei täysin, mutta se on kutistunut marginaaliin. Yksittäisiä kädenpuristuksia ja lyhyitä keskusteluja käytävällä näkee yhä, ja jotkut vanhemman polven valmentajat pitävät kiinni tavoista silloin kun vastapuolella on tuttu naama. Mutta se säännönmukainen, toistuva ilmiö, jossa kaksi managerin toimistoa täyttyi viskin tuoksusta joka viikonloppu, on kadonnut samaa tahtia kuin yhden seuran miehet ja pitkät valmentajapestit. Molemmat ovat oireita samasta asiasta: Premier League on muuttunut nopeammaksi bisnekseksi, jossa pysyvyydelle ja sen mukana tulevalle lämpimälle kollegiaalisuudelle ei enää ole samaa tilaa kuin ennen.